Keskellä Vantaan vanhaa tehdasaluetta kulkee tie, jonka nimikyltti poikkeaa muista. Monet ovat sen nimen lukeneet, ja ehkä joku on hetken aikaa ihmetellyt sen tarkoitusta. Harva kuitenkaan tietää, että Robert Huberin tie pitää sisällään kokonaisen tarinan ja ison osan Suomen historiaa.
Syksyllä 1872 Helsingin satamaan saapui laiva, jonka kyydissä oli vieraita Itävallasta. Laivan ikkunasta elinvoimaansa heränneen kaupungin elämää katseli sveitsiläinen mies, sylissään musta salkku ja mielessään suuria ideoita. Helsinki näyttäytyi siihen aikaan vierailijoille nousevana taloutena ja haluttuna asuinpaikkana; yliopisto oli ollut kaupungissa jo vuosikymmeniä, rautatieyhteydet Hämeenlinnaan ja Pietariin oli saatu juuri valmiiksi. Sadantuhannen asukkaan rajapyykki häämötti jo aivan lähellä. Tehtaiden piipusta tuprusi savu, laivat liikennöivät satamassa ja juna kuljetti ihmisiä ja tavaraa molempiin suuntiin. Kaikki ei ollut kuitenkaan vielä valmista.
Mies astui laivan kyydistä satamalaiturille ja kädenheilautuksella tervehti tulevaa kotikaupunkiaan. Hänen nimensä oli Robert Huber, ja hän oli tullut Helsinkiin rakentamaan vesijohtoverkostoa.
Robert Huberin elämä oli merkillinen. Hän syntyi kauppiaiden lapsena Sveitsiin, ja nuorena aloitti opintonsa Baselin teknillisessä opistossa. Hän valmistui sieltä jo 20 vuotiaana, taskussaan insinöörin todistus. Työpaikkaa ei tarvinnut odottaa kauan, sillä hän pääsi miltei heti sisälle kangaspuita valmistaneeseen yritykseen. Yritys laajensi toimintaansa myöhemmin, eikä mitenkään tavanomaiseen tyyliin: kangaspuiden valmistajat saivat vierelleen vesijohtoverkoston rakentajia. Tämä hieman eriskummallinen laajentuminen oli kuitenkin Robert Huberin elämäntyön kannalta aivan ratkaiseva. Jo 21 vuotiaana hän oli avustamassa englantilaista insinööri Moorea vesijohtoverkoston rakentamisessa Baseliin, eikä siltä tieltä enää ollutkaan paluuta takaisin.
Robert Huber oli tekniikan mies. Seuraavassa työpaikassaan hän joutui tekemään paperitöitä, eikä hän pitänyt niistä lainkaan. Kun hänelle hyvin tuttu insinööri Moore pyysi häntä mukaan rakentamaan vesijohtoa Kölniin, ei Huberin tarvinnut miettiä vastausta kahta kertaa. Näin alkoi matka Saksaan, jonka aikana hänestä kouliintui alansa rautainen osaaja.
Viimein Huber sai tarjouksen kolmesta eri työtehtävästä, ja hän valitsi niistä Helsingin. Saavuttuaan Suomeen työt aloitettiin miltei heti. Rakentaminen sujui ensimmäisenä vuotena huikeaa vauhtia – kolme neljäsosaa koko vesijohtoverkostosta rakennettiin sen aikana. Vastoinkäymisiltä ei kuitenkaan vältytty: kansainvälinen lama alkoi ajamaan Huberin edustamaa yritystä konkurssin partaalle. Huberin työ oli arvostettua ja tärkeää helsinkiläisille, ja niinpä kaupunki osti kesken jääneen vesijohdon. Työt jatkuivat – ja työtä johti jälleen Robert Huber.
Tikkurila oli muodostunut vilkkaaksi kauppapaikaksi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Rautatieaseman perustamisen jälkeen asukaslukukin lähti nousemaan, ja sen kupeeseen myös Robert ja Emma Huber perheineen asettui. Heillä ei ollut mikään kiire pois Suomesta: juuri perustettu vesijohtoliike menestyi ja usean muun kaupungin insinöörit kaipasivat Robertin kokemusta ja kirkasta visiota. Helsinkiin heille syntyi lapsiakin, muun muassa Konrad-poika. Hänen tarkasta silmästään ja vakaasta kädestään koko Suomen kansa sai paljon iloa. Konrad Huber palkittiin ensimmäisenä suomalaisena haulikkolajien maailmanmestarina, ja Pariisin olympiakisoissa hänen kaulaansa ripustettiin hopeamitali.
Robert Huberin vaikutus Suomeen on ollut kunnioitettavan suuri. Se, että maan alle kaivetaan putki, jonka kautta ihmiset saavat veden suoraan keittiöön, saattoi hänen aikanaan kuulostaa hullutukselta. Mutta ripaus hulluutta on usein ollutkin suurien asioiden alulle paneva voima.
Robert Huberin yritys toimi pitkään Vantaalla. Paljon myöhemmin tuon vanhan Huberin tehdasalueen ohi kulkeva tie nimettiin suuren elämäntyön tehneen insinöörin kunniaksi Robert Huberin tieksi.
Sillä tiellä mekin olemme. 24 Center vahtii kunniapaikalla, että Robert Huberin elämäntyö elää ja voi täällä hyvin, joka päivä.
